Piipahdus Boliviassa

Bolivia osui Perun ja Lake Titicacan jälkeen sopivasti matkan varrelle ja päätimme koukata sen kautta. Ainut tavoitteemme oli paikallisen touhun ihmettelyn lisäksi tehdä neljän päivän eksoottinen Salar de Uyunin retki ja jatkaa sieltä suoraan Chileen. Muuten meillä ei ollut sen kummempia odotuksia tai suunnitelmia maan suhteen. 

Matkustimme Perusta bussilla takapuolia koettelevat 25 tuntia La Pazin kautta Sucreen. Päätimme jättää La Pazin ja kuuluisan Death Road -pyöräretkenkin välistä. Saapuessamme La Pazin reunamille päätös alkoi tuntua entistäkin järkevämmältä. Esikaupunkialue on törkyisin tähän asti kokemistamme. Roskaa oli valtavat määrät ja asuinalueet olivat karuja ja autioita kuin ydinsodan jäljiltä. Köyhyys ja kurjuus oli silmiinpistävää. Tiellä oli pari yliajettua koiraa. Pahvin palan päällä nukkuvia kodittomia ja kerjäläisiä näkyi paljon. Kaupunkiin saavuttaessa kuivuneessa roskaa täynnä olevassa joenuomassa lojui puoliksi mädäntynyt eläin (koira?).

Bussiasemalta oli ihan kaunis näkymä kukkuloiden ympäröivään kaupunkiin. Rinteet olivat täynnä taloja ja tiet luikertelivat alas laaksoon. Asemalla oli tunteita pintaan nostattava iso seinä täynnä ilmoituksia kadonneista ihmisistä - suurin osa lapsia ja nuoria naisia. Tämän ankeuden nähtyään selkäsärky unohtui kummasti eikä haitannut yhtään hypätä uuteen bussiin ja matkata yön yli Bolivian nimelliseen pääkaupunkiin.

Sucre

Salar de Uyunin retki jäi lopulta kokonaan tekemättä, kuten moni on varmaan edellisestä päivityksestämme lukenut, niinpä Boliviakokemuksemme rajoittuvat vain Sucreen. Kaupunki oli Bolivian mittakaavassa kaunis ja kehittynyt. Onni epäonnisessa matkanjärjestelyssämme oli, että juuri Sucresta satuimme olemaan mukavassa perhemajoituksessa. Sen sijaan että olisimme yöpyneet hostellissa muiden turistien keskellä ja vain pomppineet nähtyvyydestä toiseen, saimme maistaa palan aitoa bolivialaista elämää. Jos joku muuten haluaa tietää lisää näistä ympäri maailmaa olevista yksityisistä, maksullisista majoituksista, laittakaa sähköpostia niin voimme lähettää sinulle kutsun. Tällä tavoin molemmat saavat pienen rahallisen edun ensimmäisestä uuden ”jäsenen” varauksesta. ;) Koska tämä ei ole maksettu mainos, en toista tässä vuokranvälitysverkoston nimeä, mutta yksityisesti kerromme sen kyllä mielellämme, koska omat kokemuksemme ovat olleet todella positiivisia.

Plaza 25 de Mayo, Sucre

Perheeseen jossa asuimme, kuului äidin ja isän lisäksi touhukas kouluikäinen poika ja pieni tyttö, puolisokea isoisä sekä hellyydenkipeä paimenkoira Coco. Äiti Bertha oli iloinen ja avulias espanjanopettaja pienessä viiden opettajan yksityiskoulussa. Isä Pepe työskentelee vähäosaisia lapsia auttavassa NGO:ssa. Lukiessamme perheen majoittajaprofiilin tiesimme heti, että haluamme heille. Onneksi pääsimme!

Asunto – jota voitaneen pitää jonkin sortin omakotitalona - sijaitsi 20 minuutin kävelymatkan päässä keskustasta. Alue oli mielestämme paremman keskiluokan asuinaluetta, suhteellisen siistiä ja rauhallista. Korkeiden aitojen ja porttien takana perheellä oli sisäpiha, jonka ympärillä kaikki huoneet sijaitsivat. Perhe asui omissa huoneissaan ja vierailla oli omat, erilliset makuuhuoneet. Kylpyhuone ja keittiö olivat kaikkien yhteisessä käytössä. Meillä oli hyvin yksinkertainen, mutta mukavan kokoinen makuuhuone. Hienouksia asunnossa ei juuri ollut, mutta sähkösuihkusta tuli juuri ja juuri pesulämmintä vettä, liedessä riitti kaasua ruoanlaittoa varten ja nettiyhteyskin oli - muuta emme kaivanneetkaan.

Our neighborhood

Lovely Coco

Kodin sisäpiha toimi mukavana olohuoneena ja leikkikenttänä. Vaikka asunnossa remontoitiinkin täydellä tohinalla kolmea huonetta, se ei suuremmin haitannut olemista. Perheen poika ihastui tietenkin Heikkiin ja haki aina tilaisuuden tullen häntä leikkimään kanssaan. Välillä piti pelata jalkapalloa, välillä ammuskella kuulapyssyllä, toisinaan leikkiä pikku-ukoilla. Minä karvaterapoin itseäni rapsuttelemalla Cocoa.

Päivisin vanhempien ollessa töissä ja pojan päästyä koulusta isoisä ”hoiti” lapsia. Lastenohjelmat ja -videot pyörivät heidän tiloissaan lähes tauotta. Poika käytettiin koulussa (3-4 h/päivä), mutta muuten emme kuuden päivän aikana nähneet lapsien poistuvan kertaakaan asunnon muurien ulkopuolelle. Lounasaikana kahden pintaan kaikki tulivat kotiin syömään. Lounas tuntui olevan päivän pääateria, kuten muissakin vierailemissamme Etelä-Amerikan valtioista. Pikku siestan jälkeen palattiin töihin. Isän työpäivä loppui yleensä seitsemän – kahdeksan aikaan illalla, jonka jälkeen he söivät yhdessä illallista.

Guess who was popular?

Me saimme olla omissa oloissamme, jos halusimme, mutta perhe osoitti myös suurta kiinnostusta meidän kulttuuriamme kohtaan ja kertoi mielellään omastaan. Samalla saimme tuutintäydeltä teho-opetusta espanjaamme, koska isä puhui vain jokusen sanan englantia. Ensimmäinen ilta meni kertoessa Suomesta ja Heikin näyttäessä perheen isälle netistä kuvia. Myös tekemääni pientä perhealbumia ihasteltiin ahkerasti. 

Yhtenä iltana valmistimme perheelle perinteistä suomalaista ruokaa. Koska ruisjauhoja tai monia muitakaan perinteisiä aineksia ei ollut saatavilla, päädyimme tekemään jauhelihapullia kermakastikkeessa ja perunamuusia. Niistä tulikin tosi hyviä ja ihan ”suomalaisen” makuisia ja saimme paljon kehuja. Lisukkeena oli höyrytettyjä voinokareella maustettuja vihanneksia, joista ei tosin niin kauheasti pidetty. Vaikka Boliviallakin on sademetsiä ja rehuja yllin kyllin omasta takaa, ei kasvisten syöminen ole siellä mikään pop-juttu. Tästäkin asiasta oli kiva keskustella ja kertoa samalla suomalaisista ravintosuosituksista, kasvisten terveellisyydestä ja välttämättömyydestä sekä toisaalta erilaisista ruokatottumuksista.

Food culture exchange

Jälkiruoaksi paistoimme lettuja, joiden kanssa tarjosimme maksikkahilloa ja -jäätelöä. Letut tekivät hyvin kauppansa, vaikka Boliviassa ei kuulemma ole tapana syödä jälkiruokia. Heille herkut kuuluvat juhliin. Tuntui kuitenkin, että kaupungilla ihan joka paikassa myytiin erilaisia sokeriherkkuja. Sen lisäksi, että oli paljon kunnon pastellerioita, joissa tiskit notkuvat kakkuja ja muita leipomotuotteita, joka toisessa kadunkulmassa oli katumyyjiä. He myyvät mm. itseleivottuja kakunpaloja, muffineja, erilaisia keksejä ja erityisen paljon sateenkaaren väreissä hehkuvia hyytelöitä (gelatinos). Kun kysyin milloin niitä herkkuja sitten syödään, niin vastaus oli välipalaksi. Piti avata silmänsä niin näki, että lapsille (jopa vauvoille) syötettiin gelatiinoa tai kakkua välipalaksi tai lounaaksi(?) ja monet mussuttivat kulkiessaan pullaa tms. Myös limsaa - joka oli muuten saman hintaista kuin pullovesi - juotiin hirvittävän paljon. Jos suhtautuminen vihanneksiin on jopa koulutettussa perheessa hiukan nuiva ja sokeriherkut ovat arkinen ruoankorvike, ei ehkä tarvitse etsiä kovin kaukaa syytä maan lihavuus- ja diabetesongelmaan, josta luimme.

Perheellä oli kiva tapa pitää keskiviikkoisin elokuvailta vierailleen. Projektori asetettiin keittiön pöydälle ja elokuva heijastettiin takaseinälle. Meidän aikana näytettiin Bolivialaiseen kaivoskaupunkiin Potosiin sijoittuva saksalaistekoinen dokumenttielokuva The Devil´s Miner. Elokuva oli todella vaikuttava ja se kannattaa ehdottomasti katsoa. Pääosassa oli 14 vuotias poika, joka on 10 vuotiaasta lähtien työskennellyt vaarallisissa kaivoksissa ja ollut perheensä pääelättäjä.

Lauantaina pääsimme mukaan pelaamaan lentopalloa. Paikka oli ”hiukan” erikoinen. Se oli kerrostalon alakerroksessa, kenttä oli normaalia pienempi ja sitten oli tietty ne seinät ja katto tiellä... Kivaa oli kuitenkin käydä pitkästä aikaa pompottelemassa. Yhtenä iltana kylään tuli kielikoulun opettajia ja oppilaita, jotka valmistivat yhdessä paikallista ruokaa. Saimme vastalahjaksi bolivialaisia lihapullia mausteisessa tomaatti-hernekastikkeessa spagetin kera. Ruoka oli todella maukasta ja sitä oli paljon!

Bolivia on kokonaisuutena varmasti köyhä ja karu maa, mutta Sucre oli täynnä kaunista arkkitehtuuria ja iloisia katujuhlia. Kaupungissa olisi ollut jokusia kirkkoja ja museoita, joissa olisi voinut käydä nähtävyyspisteitä keräilemässä, mutta me skippasimme ne kaikki. Kaupungilla toki pyörimme ja kuhinaa ihmettelimme. Torilta ostimme mammoilta vihanneksia ja heRRRkullisia tuoremehuja ja Heikki kävi kielipitkällään nauttimassa markkinoilla 0,30 euron hodareita.

Bolivian päänähtävyytemme jäi harmillisesti kokematta, mutta saimme maalta jotain ihan muuta hienoa. Minusta on ihan ok, jos veekäyrä joskus nousee, mutta tapanamme ei ole jäädä tuhkaan kierittelemään. Kerron myöhemmin, miten hienosti me sinnikkäät sittiäiset paikkasimme Salar de Uyunin menetyksen. Sitä ennen kuitenkin katsaus 70 miljoonan vuoden päähän...

Jatkuu seuraavassa osassa...